— Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun, mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.
— Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?
— Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista päästä.
— Ja mikä se olisi?
— Että menette naimisiin.
— Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.
— Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden, sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne, saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; — voitte elää tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen, kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään kauheata.
— Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa rypistyneitä kalvosimiansa.
— Mitä? — kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.
— Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.
Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.