— Ab! Sitä minäkin.
— Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita, jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä, viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin hyvällä keinolla.
— Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan leikkiä.
— Haha! — nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä päälle, niin halvaus on valmis.
— Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi entinen leipuri vakaasti.
— En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata, voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa nähdä.
— Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.
— Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini. Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni tulija sulkekoon oven!
— Siis olemme yhtä mieltä.
— Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.