— Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä, oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.
— Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.
— Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui
Debry.
— Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa kylve, kuten naisväki?
— Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä, jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.
— Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! — huokasi Niilo syvällä, kumajavalla äänellä.
Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.
Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. — Debry heti tiesi kertoa hänestä jutun.
— Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka", huusi hänelle kasakka — kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän, "pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat. Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani, älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"
— Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa, harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.