— Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu, exalteerattu, fatigeerattu![10]
Heti tuotiin hänelle tuoli.
— Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.
Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei
kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen
Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa
Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä
Catalanille.
— Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.
— Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena nousten tuolilta.
— Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan tyttäriä.
— Niin on…
Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee mitään hyvää.
— Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.
Yleinen nauru.