— Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat, uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt; kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista! Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan haukunnasta ja hypyistä.
— Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.
— Älä sure, heti hän puheensa pilaa.
— Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä, nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita, tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset. Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä", sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit, "Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi; koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä, Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa, mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.
— Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti eräs seurasta.
— Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka en enää puhu sanaakaan.
Luvattiin olla vaiti.
— Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön koirahulluudesta? — Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo kunnon mies. — Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan Catalanille. Hän lupasi.
Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.
— Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.