— "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi
Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.
"Hän tietää jo asian."
"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori
Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.
— "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi
Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.
— "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.
— "Mutta niin minulle on kerrottu."
— "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."
Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän väitettänsä vääräksi osotetaan.
— "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo. Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin. Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on, että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta, jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."
Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti voisi kätkeytä sen taakse.
— "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."