Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.
Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta Ankerschmidt itsekin häntä luuli.
Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen menevän.
Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.
Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin silmänkääntäjän japonitsa.
Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas. Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.
Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä lippaan. — Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.
Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään, tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.
Ja mitä hän lisäksi tekee?
Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.