— "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut elävältä kuopataan?"
Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän sillä tarkoittaisi.
— "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"
Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.
VII.
Toinen.
Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta olivat pörheät kuin peuran jalka.
Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi erhettyä.
Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu maahan.
Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla, oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni pois.