Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan punoittunut.
Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.
Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta aarteesta oli katsastettu.
Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä, sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden, saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.
Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot suuresti kunnioitetut herrat.
Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään. Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää, hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä pieni naukku tätä luumuviinaa?"
— "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.
Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti, mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin. Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava silmänräpäys.
Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä, jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle, sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle, huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa, huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät, paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.
Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä katsastusta jatkaa.