Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.
Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:
"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies, joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä — muotokuvalle, ja lähettää kirjeensä — muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan? Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän, että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni, jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni, anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. — Sill'aikaa minä luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa ja uipi…"
— "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.
— "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.
— "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte siitä lukenut."
— "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."
— "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."
— "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka tuosta kirjeestä."
— "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita silmiä."