— "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:
— "Te muistatte minua vielä tästä!"
Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen palvelija-poikaan:
— "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"
Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin vaikutti.
Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä taputellut.
Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.
Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee pistämään.
— "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."
— "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi? Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut, ystävä maankulkija!'"