— "Mitä vie hän muassaan?"
— "Missiä."
— "Mitä missiä?"
— "Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota vihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko häntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä sametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja hänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se semmoinen missi oli!"
— "Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!" huusi, tukkaansa tarttuen, herra Vendelin. "Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen ääntä?"
— "He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä."
— "Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se tapahtui?"
— "No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi herra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen eteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen puutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra Bogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen, joka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo, kenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo aivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen käsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan; minä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin. Kaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui ulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan; kun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos vaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut kenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi kouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas antoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat. Hän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat sitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt tässä."
Tämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä huoneesensa.
Kun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän päänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella varovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen sisaren, taintumuksen syliin — taintumuksen, jonka pakanallinen mythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, — kun herra Vendelin, lakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta tuijottavilla silmillä mylvi: