— "No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on missin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on hirveä — kenen?!"
IX.
Molemmat vangit.
Sill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.
Sitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin sanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja auringonsädettä.
Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä, riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.
Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä, joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.
Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.
Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään rapinaa viereisessä kamarissa.
Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.