— "Tee siis sen mukaan."
Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.
Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!
Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä, mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri rikoksensa anteeksi annettaisiin!
No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.
"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä luotasi!"
Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?
— "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.
— "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.
— "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.