— "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."
— "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"
— "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin tarpeita."
— "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"
— "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa, vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä vaivaa."
— "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"
Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.
— "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."
— "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"
— "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä, joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.' Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota 'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen alle: 'Cziczke.'"