Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.
Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!
Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa antaa itseänsä ilmi.
— "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. — Yhtä saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."
— "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"
— "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia. Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi pääsisi."
— "Kiitoksia, hyvä herra!"
— "Mistä?"
— "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."
Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.