Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista; tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.
Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.
Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati, jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa, olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet. Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti suurta iloa tuossa kunnon miehessä.
Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.
"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."
Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella kiiruulla astui sisään — tällä kertaa ei vanginvartia, vaan vahti-kapteini.
— "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.
Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.
— "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"