Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.
Rakas ystävä!
Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan, paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä kysynyt.
Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta, vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on olemassa, ettei minulla siinä ole uskoa, vaan tieto.
Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä, lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.
Kasvatuksenikin oli sen mukaan; — minä en koskaan kuullut kenenkään kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme on, — samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja, carbonicum'ia ja mosquitoja, — verbejä, substantiveja j.n.e. ja "ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon puusta, jotta Abel syntyisi.
10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että sivistyneet perheet keskenään vaihettavat lapsiaan, Vuodeksi tahi kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs., joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.
Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy melkein ihmeeksi.
Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle: "tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä, valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan, englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja rakennus-taidetta.
Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä tekemään.