Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.
Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella alalla.
Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.
Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.
Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet oppinut miekkailemaan, ampumaan" — minä olen juhla-ampujana saanut kunnia-palkintoja —, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan, näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" — Nämät kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan. Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija, kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen polvikunta toista kaikkiin näihin ilmaiseksi ja leikkien. Minä opin puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa — hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja, ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää, sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.
Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.
Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin, ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla. Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan: muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.
Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in, mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä, yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai" (Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty oikeudenasia rasita sitä.
Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi, sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä enemmän.
Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.