Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.
Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on, sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész" (näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi", "Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja "saksalainen" — tuo tunnettu építheton.
Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä, että tämä ylpeys pehmenisi. Ja minä olenkin saanut niitä näitä aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä; Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.
Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.
Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle tuottamatta.
Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin. Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut, että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa. Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän välttämiseksi, meni kamariinsa ja — ampui itsensä. Minä olin valmis tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin, Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24 peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.
Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen mieleen — hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli — kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.
Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan mennyttä taisteloa, — taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan, kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys! Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania, joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.
Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se paremmalta soipi.