Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.
Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän kirjoittanut?
— "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt, otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."
"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa, jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran näkisi tämän käsi-alan.
Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.
* * * * *
Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla kotona odottaisi.
Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä ilahuttavalla tiedolla:
— "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."
Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule. Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!