"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit huvitella itseäsi."
— "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin
Wien'iin?"
— "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in kautta. No, mitä uutisia kotoa?"
— "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä arvattavasti saatte tietää koko asian."
— "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun työn?"
— "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata kirje."
Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.
Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma, että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet; Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta, eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei ole mikään hylättävä tuuma.
Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen kaksi kertaa lukenut.
— "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.