Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn, viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi: "Hermine paennut."
Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei tietänyt, mitä vastata.
Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa ja kysyi hiljaisella äänellä:
— "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"
— "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi pehmeä heitä kohtaan."
— "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?"
— "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."
— "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen, joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"
Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.
— "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet, tirehtori ja guvernantti."