Ankerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle nuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden hellyys:
— "Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen onnettomuuteen. — Teitä täytyisi surkutella." ("Kenen" taikka "minkä" tähden?)
— "Oi, en", vastasi nauraen Aladár. "Älkää luulko, että minä sillä, etten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa metsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan, että aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni."
— "Kuinka?"
— "Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa minulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena missään herrastalossa."
— "Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän varmaan."
— "Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette, hyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä rakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?"
"No, tämä on minun miehiäni", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, "ylpeä, niinkuin minä itsekin."
— "Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä ole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos kadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä itke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee prokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla varustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on Tiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka avoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä virka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä siellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä."
Ankerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei ainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti rakastuisi tähän nuorukaiseen.