— "Me emme vielä ole toisiamme tavanneet."
— "Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?"
— "Niin."
— "No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu puustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen tähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden; siihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn teidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että pidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin vekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut, ennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa Unkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä kuulustellut."
— "Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette oikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa tapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen — mutta sitä minä en tahdo."
— "No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen voittanut teidät."
— "Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun ja sanon hyvästi."
He pudistivat kättä eikä kumpikaan sanonut toiselle: "näkemiin asti."
Aladár ajatteli pois mennessään: "tuo on ikävä ihminen, sillä hän tietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule." Ankerschmidt taas ajatteli itsekseen: "hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule tänne."
Oli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen kautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.