… — "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin lääkäriä noutamaan!"
Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.
— "Noilla väsyneillä hevosilla?"
— "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"
— "Tässä raju-ilmassa?"
— "Niin. Tässä raju-ilmassa!"
Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä.
Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.
Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.
Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa, jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä, akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari, milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään, jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.
Ja tätä kestää yöstä yöhön.