— "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan lasketaan."
— "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi, kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen takki ylleni pukeminen, eikö niin?"
— "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."
— "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami? Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä häiritse häntä?"
— "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."
— "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa, että hän minut näkee, olkoon menneeksi."
Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.
Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.
Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.
Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen, tuon "erään köyhän rouvan" — oman rakkaan tyttärensä — onnettoman Herminen…