Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.
— "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä ajatustani olisi."
— "Kyllä se katoo."
— "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."
— "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle. "Kuinka suloinen lemu niillä on!"
Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois luotansa.
— "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän poltti."
Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia niitä.
Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi ahdistustaan:
— "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."