— "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."
— "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut sitä itselleni anteeksi antaa."
— "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän nytkin hymyilee sinulle."
Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.
— "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."
— "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."
Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli todellakin sangen synkkä.
Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.
— "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää, että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."
— "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.