Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.
— "Kun Tisza tulvaa?"
— "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän paikkakunnan valtaansa."
— "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."
— "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet… Tässä kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa hautapaikaksi."
Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.
— "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen kaunista on siellä surullisten koivujen alla."
Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden tilanhaltian oma.
Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut, jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.
Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire on suuri.