Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.
Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten nähden.
Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi haudalle.
Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.
Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.
Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.
Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.
XIV.
Yhteinen hätä.
Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan — ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.