Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin kuluessa oli noussut.
Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä, jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65] lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut; purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa. Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee. Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?
Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon ylimmäistä laitaa.
Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.
— "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies, osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika, joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä huutamisesta käheä.
Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi nähnyt; — mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä enemmän rakastanut!
— "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa ympärillenne."
— "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi. Nouseeko Tisza vielä?"
— "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se Tokaj'n luona koko jalan."
— "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki patoa toisella rannalla?"