— "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni, vihastui hän ja meni pois."
— "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"
— "Uhkasipa hän ankarasti."
— "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."
— "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"
— "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme helposti saada yön kulumaan."
Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin ladotulle varpukimppu-kasalle.
Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin, kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen valossa.
— "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut rätisevän valkean ääressä.
— "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.