— "Ja yhteinen pelkomme esine."
— "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei omaisuuteni."
— "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te ette ole oikeassa."
— "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus yhdessä paikassa: meren pohjassa."
— "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: — sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut mikään tuuleen laskettu lause.
Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi, että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi "Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä sydänten "pondus specificum'iin?"
Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön. Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.
Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun hän jo nukkui.
Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan, liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti voisi nukkuvan kasvoja katsella.
Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä mitään teeskentelystä.