Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.
Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle, joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin, kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.
— "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."
Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin, kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen suuntaan.
Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.
Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä viheriäin toukojen välistä.
Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin, jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.
— "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän seutuun mitä pikemmin asettua.
Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.
Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.