Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.
Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle, ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.
Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.
Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki, ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.
Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.
Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi katsella seutua.
Kaikki oli vielä vihriäistä.
Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla; viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.
Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja; koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.
Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat, häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?