Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.
— "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello. Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."
— "Entäs te?"
— "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä ei ole aikaa neuvotella."
— "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"
— "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.
Herran haltuun!"
Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta tuo salainen venhemies oli tullut.
Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin vaunuillensa menemään.
Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat, tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.
Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.