Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.
Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k. sielun-hukuttaja-
— "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:
— "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat rikkoneet padon."
— "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.
— "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän hänen nimensä."
— "Kuka se oli?"
— "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle. Hyvästi, nuori herra!"
— "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos lähdet edemmäksi, ammun sinut."
— "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi ollut sitä ampua.