— "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus, mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni vuotamasta."
— "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67] kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään. Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää, vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile molempia käsiään."
Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:
— "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee. Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea: 'Rakennettu Anno Domini …' suuren tulvan jälkeen."
Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti; itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:
— "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."
Vanhus pudisti päätään ja vastasi:
— "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."
Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain siunauksia, taas vesille.
— "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella kysyivät."