Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:
— "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla, että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte puheisin?"
— "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.
— "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies siellä puhui herrain kanssa?"
— "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että jonkun siitä on kuoleminen."
— "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies olin minä."
— "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."
— "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon, että minä olin venheessä."
— "Minäkin vannon sen."
Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.