— "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia, niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet, murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä vähän sitrunaakin sen päälle.
— "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.
Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.
— "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"
Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.
— "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.
— "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti: minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin todenmukaisena."
— "Ja — teidän kunnianne — kuitenkin — saattoi kärsiä?"
— "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"
— "Se osottaa jaloa sydäntä."