— "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"
Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin yhtä haavaa se ajatus, että — kenties olisi sentään sopinut hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen sitä ensiksi tehnyt?
Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle, asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä häntä vastaan tarkoitettavan.
— "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö vielä! Kuulustelkaa minua!"
— "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.
— "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa. Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."
— "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi jotakin perää?"
— "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle, hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen viinihuoneen alushirren alle."
— "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.
— "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä tunnustan."