— "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"
Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.
— "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään, jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys päättynyt?"
— "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä toivon."
— "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle suojelijattarelleni."
— "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."
— "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."
Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo kotia.
Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde huoneestaan.
— "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.