Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:
— "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä, koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."
— "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi, mitä se sisälsi.
Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.
Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen tavaamiseen.
Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?
Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.
Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.
— "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"
Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän: