Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

— "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

— "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

— "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt olen ne kaikki — unhottanut."

— "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt, tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille, eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten tänne."

— "Se on teistä humorillista?"

— "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

— "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi ihminen unhottaa — jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan, valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se 'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies; jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään, miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut, ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle, mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan, kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne! ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut; minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi, että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.