— "Ehkä aseita?"
— "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."
— "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?
Mitä tarkoitusta varten?"
— "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin, kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."
— "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"
— "Vielä — vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi ruutisarvi."
Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin kanuna tulisi esiin.
— "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia, lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."
Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä, joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.
Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle, siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta. Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä. Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.