Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.
Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin suuret, niin loistavat, että…
Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin kääntyneinä.
— "Olenko siis — tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.
— "Vaiti! — Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua teidät."
— "Mutta koska olen tyttäresi, niin — suutelet minua siitä!" lisäsi siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.
V.
Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,
"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."
Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista sananlaskua, kuin unkarilainen?