Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies. Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä kokeita.
Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin — peltopyitten ammuntaan. Muuta työtä ei ollut mitään.
Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä, missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla siimeksessä teetä juomassa.
Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin — tuore seljaistee.
— "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.
Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.
— "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."
— "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.
Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.
— "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa kaatumatauti?"