Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin, peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi havaita, että sade-aika oli tulossa.
— "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa. Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."
Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.
Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.
— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin lämmin ilma."
— "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla humorilla ritari.
— "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula Kassa'n tappelussa raapaisi."
— "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.
— "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun, muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan, mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein kerjäläiseksi joutua."
— "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.