Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti; mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.
Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen, siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin; tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen säädyllisyydessä pidetty palkollinen.
— "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."
— "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"
— "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista jalo-ihraisista[42] sioista."
(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään "jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat "jalo-ihraisia").
— "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän nojatuoliin."
Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.
— "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti. "Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa, pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."
Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin rahakukkaronsa.